Väittäisin, että luominen on kausiluonteista itse kullekin ja hyvinä kausina syntyy paljon, kun huonompina ei taas synny mitään – ainakaan julkaisemisen arvoista. Enkä haluaisi tässä yhteydessä määritellä, mikä nyt sitten on uuden luomista ja mikä ei. Näinä aikoina on vaikea luoda jotain täysin uutta; sehän tiedetään. Ehkä tekemisen määrittää sen TUNNEARVO; mitä työ merkitsee tekijälleen ja mahdollisesti yleisölleen – aiheuttaako se tunnereaktioita.  Itse näen arvottomimpana taiteena sellaisen, mikä ei herätä mitään tunteita.

Sitä on taas vaikea määritellä, mikä herättää tunteita ja mikä ei. Tarvitseeko sitä edes määritellä? Siihen vaikuttaa niin moni asia, kuten vastaanottajan mielentila, ympäristö, kulttuuri jne. Sen tiedän kuitenkin omalta kohdaltani, että pahinta palautetta on yleensä “ihan ok” -tyyliset latteudet. Se tarkoittaa yleensä sitä, ettei teos herättänyt tunteita. Taiteilija on näin ollen siis epäonnistunut työssään – ainakin yhdestä näkökulmasta käsin.

Luovaa kautta seuraa yleensä tyhjyys ja hiljaisuus, jossa ihmisluontoa punnitaan. Kuinka siedän tyhjyyttä? Kuinka kestän sen, etten kykenekään ilmaisemaan itseäni äänen tai vaikkapa kuvan keinoin? Mitä jos tämä jatkuu? Itse ainakin kysyn viimeksi mainittua kysymystä lähes joka kerta, kun takana on intensiivinen rupeama musiikin tekemistä tai muuta vastaavaa.

On pelottavaa ajatella, että kyky luoda uutta loppuisi kesken – tuosta noin vaan. Se on kuitenkin mahdollista ja jos niin käy, mitä teen silloin? Onko sitten helpompi tehdä niitä kuuluisia Oikeita Töitä? Ehkä ryhdyn roskakuskiksi tai vaikkapa sainraanhoitajaksi?

On etuoikeus kyetä tuottamaan käsillään tai äänellään musiikkia – säveliä, rytmiä, harmoniaa, sävyjä, tunnelmia jne. On etuoikeus ilmaista itseään taiteen keinoin ja löytää sille yleisö. On etuoikeus luoda jotain Hyvää ja kaunista tähän maailmaan.

Mitä tekisit, jos rakkain kykysi otettaisiin sinulta pois?

Tuntuu, ettei tuolloin ollut muuta kuin artisti ja musiikki itse. Ei ollut viimeiseen asti mietittyä imagoa tai aina yhtä trendikästä BRÄNDIÄ (***tana, koko sana saa voimaan pahoin). Tärkeimmässä roolissa olivat laulut/tarinat ja niiden esittäjät tulkintoineen. Kaikki muu oli verrattain pientä, kun taas nykyaikana se, miltä esiintyjä näyttää ja kuinka mediaseksikäs tämä on, merkitsevät jopa enemmän kuin musiikki. Tarinankertojat ovat kuolemassa sukupuuttoon ja tilalle on astumassa koko joukko palstatilasta taistelevia mediahuoria. “Mä haluun julkkikSEXI!” Kärkevästi sanottu, mutta tehkääpä huviksenne pientä vertailua esim. YouTubessa…

En väitä, että maailmasta on kadonnut hyvä musiikki, mutta kaikenlainen oheistuuba on kasvattanut alaansa suhteessa itse taiteeseen. Asioiden pitää olla kiilotettua ja virheetöntä – teollista ja tuotteistettua. Ihmiset näyttävät enemmän nukeilta kuin orgaanisilta olennoilta ja musiikin soittamisessa virheettömyys sekä tekniikka ovat syrjäyttäneet tulkinnan ynnä tunteen. Rokista on hiottu särmät pois ja nyt Radio Novakin voi soittaa kapinallisten musiikkia. Eläköön Lordi ja Euroviisut!

Totta kai poikkeuksiakin on, mutta populaarikulttuuri kokonaisuudessaan tuntuu muuttuneen McDonald’sin “ruoaksi”; se tarjoaa hetkellistä mielihyvää ja tyydytystä, vailla todellista ravintoa. Nälkä vaanii jo nurkan takana.

Eiköhän oteta vielä toinen kierros, pojat? Kuulitteko muuten, että Lady Gagalla saattaa olla sekä miehen että naisen sukupuolielimet?!

-S

Tähän väliin satunnainen tilunäyte YouTuben ihmeellisestä maailmasta:

http://www.youtube.com/watch?v=RWxvJOfx3Nw

Nopeaa soittamista on monenlaista, mutta tavalliselle musiikin kuuntelijalle (suonette anteeksi stereotypian) kaikki, mikä kuulostaa nopealta, on nopeaa – riippumatta siitä, mitä oikeasti soitetaan. Termi “tiluttaminen” lienee tuttu kaikille kitaran tai koskettimien soittamista tunteville. Tahtoisin tietää, mikä tässä mystisessä tiluttamisessa vetoaa ihmisiin. Onko evoluutio johtanut meidät tähän pisteeseen, vai mistä on kyse? Ovatko taitavat soittajat aikamme velhoja/poppamiehiä/pillipiipareita/mitä lie, jotka lumoavat kansan lurituksillaan?

Lähes aina, kun mystinen soittajamestari soittaa tavanomaista nopeamman “likin”, päät yleisössä kääntyvät ja ihmisten kasvot venyvät mitä kummallisimpiin mittoihin. “Kuuliksää ton mitä se soitti?! Wau!”

Eritoten nuoret kitaristit viehättyvät nopeudesta ja hyvin usein omakin soittaminen alkaa juuri niistä kaikkein nopeimmista ja niin sanotusti vaikeimmista jutuista.  Eräs ystäväni on huomannut kyseisen ilmiön opetustoiminnassaan. Onko kitara epävarmalle nuorelle itsetunnon jatke?

Stratovarius -yhtyeen Timo Tolkki tunnusti vanhassa Soundi -lehden haastattelussa, että musiikki ja eritoten kitara toimivat jonkinlaisena itsetunnon perustana silloin nuorempana.  Siitäkö ne legendaariset, satunnaista tiluttamista sisältäneet “pulputussoolot” syntyivät? Minä olen ruma ja läski, mutta ainahan voin soittaa kitaralla nopeasti.

(Älkääkä vetäkö edellä mainitusta heitosta hernettä liian syvälle nenään; se oli vain sarkasmia. Tai saa sen herneen toki vetäistä, mutta minä en sitä nenästä pois ongi.)

Tahtoisin viedä ajatuksen itsetunnon kompensoimisesta musiikilla/soittamisella vielä pitemmälle:

Väitän (uhka)rohkeasti, että suomalaisten heikko kansallinen itsetunto synnyttää keskimääräistä enemmän  kitaran tiluttajia ynnä muita soittajavirtuooseja – väkilukuun suhteutettuna. Kärjistetysti sanottuna, olemme hyviä jääkiekossa, viinanjuonnissa, keihäänheitossa, hevissä sekä nopeissa kitarasooloissa. Ja heviinhän ne nopeat soolot yleensä liitetään, eikö totta?

Omalta kohdaltani voin avoimesti tunnustaa, että KYLLÄ; musiikki auttaa tuntemaan oloni paremmaksi ja arvokkaammaksi – soitin sitten nopeasti tai hitaasti.

Näihin tunnelmiin, näihin nuotteihin,

Tiluttelemisiin,

-S

Ps. Jottei totuus unohtuisi:

http://www.youtube.com/watch?v=7-NOZU2iPA8

Minua kysyttiin keikalle matkaan, mutta kieltäydyin kunniasta. Olen nähnyt bändin pari kertaa livenä ja se riittää. Luulen nähneeni/kuulleeni jo sen, mitä tuolla progemammutilla on tarjottavanaan. Onko meitä bändiin kyllästyneitä muitakin, vai olenko ainoa laatuani? Dream Theater soittaa edelleen timmisti ja biiseissä on koukkuja enemmän kuin…merirosvojen käsiproteesitehtaassa, mutta siihen se sitten jääkin. Portnoy tuuttaa basari-/tomitorttua ilmoille enemmän kuin laki sallii ja LaBrie kiekuu äänijänteensä rikki, eikä mukana kulkeva 600 putelin matka-apteekkikaan tahdo auttaa.

Yhtyeen “kaikki ideat käytetään ja enemmän on aina enemmän” -konsepti tuntuu olevan yhä voimissaan ja uutta albumia kuunnellessa mielessä pyöriikin vain ajatus: “Pitikö tuokin juttu ängetä mukaan!?” Onko sana PROGRESSIIVINEN synonyymi YLTÄKYLLÄISYYDELLE? Ähky yllättää kuulijan miltei ensimetreistä lähtien.

Toki Unelmateatterin (vai pitäisikö yhtye nimetä Unelmatortuksi?) musiikki on ollut aina kimuranttia ja täyttä, mutta jotenkin tuntuu siltä, että biisit sekä tarinat olivat parempia silloin wanhaan hyvään aikaan. Melodiat kantoivat kauemmaksi ja kitarasooloissakin oli aina jotain, mikä nosti biisin ns. uudelle tasolle. Nykyiset soolot ovat joko vanhan kertausta tai järjetöntä 32-osaporaamista, ainoana motiivinaan herra Petruccin hauiksen pullistuminen tai teinikitaristien ihannoivat huudahdukset.  “Kyllä se on nopee!”

Mielestäni edelleen mielenkiintoisina säilyneet progressiiviset yhtyeet ovat  brittiläinen Porcupine Tree sekä ruotsalainen Freak Kitchen. Heillä tuntuu olevan tuoreita ideoita ja sanomisen tarvetta, kun muut vain tyytyvät coveroimaan itseään. Mainitkaa minulle joku muukin kuuntelemisen arvoinen progressiivinen rock-orkesteri, niin etsin levyn käsiini! Kiitos.

Vaihtoehtoisesti voi(n) myös tehdä sellaista progressiivista musiikkia, mistä itse tykkää… Moinen ei liene lainkaan hassumpi vaihtoehto.

-S

Kun jotakin asiaa tekee suoraan sydämestään, aika, paikka ja raha menettävät merkityksensä. Ystäväni ja musakollegani, Herra O. totesi meidän olevan “aivan tiloissa”, kun kirjoitimme ja äänitimme Johnny Cash -henkistä akustista blues-biisiä joitakin viikkoja sitten. Todellakin, OLIMME TILOISSA; allekirjoittanut fiilisteli kitaralla, herra O. lauloi ja kynttilät roihusivat pimeässä asunnossani. Kappale oli saatava taltioitua juuri sinä iltana ja niissä tunnelmissa, koska kyse on ennen kaikkea hetken taiteesta. Oli oikea hetki tehdä laulu vainoharhasta. Jonakin toisena iltana kappale olisi saattanut olla aivan toisenlainen tai sitä ei olisi syntynyt lainkaan.

Jos meillä ei olisi ollut ystäväni kanssa tolkutonta poltetta tehdä edellä mainittua kappaletta, miksi olisimme sitä tehneet? Tuntuu miltei siltä, että tuo kappale halusi syntyä. Aivan kuin olisimme olleet vain musiikin välikappaleita. Jazz-muusikoiden kuulee toisinaan puhuvan musiikin välikappaleena olemisesta, kun on kyse vapaasta improvisaatiosta tms; että sävelet vain haluavat tulla kuulluksi. Myönnän, että se kuulostaa korkealentoiselta, mutta uskon, että ajatusta voi soveltaa muuallakin kuin taiteessa.

Jottei menisi liikaa taiteiluksi, lähden nyt kauppaan – ostamaan ***kapaperia ja ruokaa. Perusasioita.

-S

Aloitan ajan hengen mukaisesti oman blogin. Aion jakaa ajatuksiani ynnä tunteitani musiikin tekemisestä että kuuntelemisesta. Olen tehnyt musiikkia muodossa jos toisessa n. 13 vuotta ja kolmasosan siitä melko ammattimaisesti.  Pääsoittimeni on kitara, mutta soitan kykyjeni mukaan myös bassoa, rumpuja sekä koskettimia. Olen tavallaan itseoppinut, mutten väitä, etteikö joillakin henkilöillä tai artisteilla olisi ollut vaikutusta osaamiseeni. Imen vaikutteita kuin sieni ja pyrin kanavoimaan ne musiikin tekemiseen.

Olen diggaillut valtavasti eri bändejä ja artisteja – sekä keikoilla että levyillä, enkä usko, että musadiggari sisälläni koskaan kuolee. Tällä hetkellä odotan eniten Freak Kitchen -yhtyeen keikkaa Jyväskylän Lutakossa ja edelleen toivon, että ehtisin todistamaan herra Tommy Emmanuelia livenä, tämän ollessa vielä elinvoimainen.

Suurin intohimoni on musiikin säveltäminen/soittaminen ja erilaisten äänimaisemien luominen, mutta miksaan, äänitän, masteroin sekä tuotan musiikkia myös. Olen saanut työskennellä mielenkiintoisten ja hyvien ihmisten kanssa;  samaa toivon jatkossakin.  Hyvältä kieltämättä vaikuttaa, sillä tällä hetkellä työskentelen oman bändin sekä muutaman maanmainion persoonan soolomateriaalin parissa. Olemme kirjoittaneet yhdessä mahtavaa musiikkia.

Olen opiskellut mm.  studiotekniikkaa, tekstittämistä sekä musabisnestä eräiden suomalaisten huippunimien johdolla ja ammentanut heiltä tärkeitä huomioita. Tärkein opettaja on ollut kuitenkin työ ja musiikki itsessään, enkä usko, etteikö aina voisi oppia jotain uutta. Opitut asiat voivat olla hyvin pieniäkin, mutta silti yhtä tärkeitä tässä elämän mittaisessa “itseilmaisuprojektissa”.

Itseilmaisua – sitähän musiikki ennen kaikkea on. Niin ainakin itse ajattelen. Itseään voi ilmaista sekä kuuntelemalla että tekemällä. Musiikki voi antaa muodon tunteille, joita ei muuten sanotuksi saa. Siinä voi olla parhaimmillaan sellaista alkukantaista voimaa, jonka äärellä jumalatkin vaikenevat.

Musiikki myös yhdistää ihmisiä. Vai mitä se on, kun kymmentuhatpäinen yleisö mylvii rakastamansa yhtyeen keikalla, osaten kappaleiden sanat ja melodiat ulkoa? Eikö se ole yhteyttä? Eikö artisti ole juuri silloin löytänyt sen, mistä on haaveillut – yhteyden? Että joku jakaa kanssasi ne asiat, jotka ovat sielusi syövereistä pursunneet. He voivat tulkita sanasi ja sävelesi eri tavalla kuin sinä, tekijä itse, mutta silti he elävät tekemääsi taidetta joka solullaan. Sellaista ei voi ostaa tai korvata rahalla. Onko suurempaa tunnetta kuin nähdä toisen ihmisen kasvoilta se tunne, mikä itsellä oli, kun kirjoitit kappalettasi tai kuulit jonkin biisin ensimmäistä kertaa?

Me ihmiset olemme musiikkia.

Jännittää oikein, mitä tuleman pitää, joten pitäytykääpä kuulolla! Uskon, että blogistani löytyy lukemisen arvoista tavaraa.

Nyt taidan paneutua likaisen grooven ihmeelliseen maailmaan…

-S